Eespäin

Matti Pulkkinen, rakkaus ja ortodoksisuus

  • Matti Pulkkinen, rakkaus ja ortodoksisuus
  • Orthodoxy. Pixabay. https://pixabay.com/fi/puhdasoppisuus-kristinusko-rukous-2142536/
    Orthodoxy. Pixabay. https://pixabay.com/fi/puhdasoppisuus-kristinusko-rukous-2142536/

Kirjailija Matti Pulkkinen kuvasi ihmisen elämän koko lailla vaikeaksi - kulkemiseksi kriisistä kriisiin. Sillä tavalla elämä menee yksilöllä ja suvulla esikoisromaanissa Ja pesäpuu itki (1977).  

Sukulaisuus Dostojevskiin on selvä. Raskolnikovin vapauttaa Sonja, Pesäpuun Paavolle vapaus ja sofia löytyvät sisimmästä. Ihmisen tehtävänä on Pulkkisella tulkita elämän tapahtumia. Siinä ovat avuksi myytti, uskonto, psykologia ja sosialismi. Vapaus ei kumminkaan löydy etsien vaan eläen. Se mitä ihminen itsessään on, ei ole Pulkkisen mukaan mikään vähäinen asia.

Pulkkisen ihmisillä on taipumus tarullistaa asioita. Myytti sukeltaa esille arjessa. Oikeaoppisen jungilaisesti arkkityypit tulevat näkyville, kun ihminen kokee jotakin hyvin syvältä ja oivaltaa elämisen arvon. Niitä on unessakin ja fantasiassa. Arkkityypit suojelevat, eheyttävät ja liittävät elämän kokonaisuuteen. Ämmä Kareinen on kirjassa itse viisaus ja elämä. Kansanparantajana hän hieroo terveeksi ja loitsii. Siinä on tieto, ei kirjoissa.

 

Terapia

Ahdistus ajaa Paavon sensitivity training -ryhmään, joka kuvataan ironisesti. Terapeutti sekoaa, ja Paavo joutuu hoitamaan, "terapoimaan", häntä tarjoamalla ihmisen lämpöä ja hyvyyttä. Konstaileva ihmiskäsittely on etäällä elämästä, eikä se tee ihmiselle oikeutta. Sen keinot ja päämäärät osoittautuvat vääriksi.

Ihmisen kohtaamisessa ei tarvita konstailua.Terapeutit ovat väärässä, kun he kaventavat ihmisyyttä ja pusertavat hänen elämäänsä kaavoihin. Sairaalatyötä Pulkkinen kuvaa terävästi. Potilaitten on kahdesti vaihdettava pokkaa: ensin on omaksuttava sairaudentunto, sitten osoitettava tulleensa paremmiksi. Ei toki terveiksi, sillä se loukkaisi hoitajia.

Ulkopuolisena tarkkailijana Paavo huomaa hoitosysteemin valheelliseksi. Hän irtautuu siitä, koska hänellä on sisäinen pakko lähteä. Paavo pyrkii eroon kaikesta, mikä sitoo. Sisäinen ääni ohjaa paremmin kuin ulkoiset auktoriteetit, jotka yrittävät saada valtaa ihmisestä, hänen ajatuksistaan ja tunteistaan. Riippuvuus ei sovi Paavolle. Eikä Pulkkiselle.

 

Kiusa ja viha

Pulkkisella ihmiset ovat kovia rääkkäämään itseä ja muita. Koululapset toisiaan, aikuiset toisiaan. Kotielämä on yhtä piinaa. Yhteisössä on aina alistajia ja alistettuja. Hanakasti ja joukkona käydään heikkojen ja erilaisten kimppuun - olkoon erilaisuus sitten vaikka lahjakkuutta.

Sananparret kielivät ilkeydestä ja kyttäämisestä. Pahansuopuus kuohuu saastaisena vetenä. Ihmiset tarvitsevat alistettuja. Hillittömällä vihallakin on sijansa. Mikään ihmissuhde ei ole siltä varmassa suojassa: vihaa on myös äidistä lapseen.

Viha on Pulkkisen ihmisissä kuin luonnonvoima, jolta he eivät osaa suojautua. Se pukeutuu mielellään uskonnollisuudeksi ja oikeudentuntoisuudeksi. Yhteisö ei tuomitse sitä. Rakkaus ja viha ovat lähellä toisiaan ja vahvan jännitteiset.

Ihmisyhteisöissä on monta sorttia väkivaltaa. Yksilön elämän sisäinen tyydyttävyys tulee siitä, miten hän on väleissä omien aggressioittensa kanssa. Kriisit antavat ongelmille luvan puhjeta pintaan, jolloin voi alkaa toipua.

 

Rakkaus ja toipuminen

Täysin ulkopuoliset voimat eivät Pulkkisen ihmistä paranna: apu löytyy itsestä. Rakkaus pulppuaa sisimmästä yhtä yllättäin kuin viha, ja tervehdyttävänä.

Ratkaisevin asia on mielenmuutos. Se, jota Raamatussa sanotaan parannuksenteoksi tai hengen uudistumiseksi. Se ei ole kertakaikkinen vaan prosessinen. Se huipentuu muutamassa intensiivisessä elämyksessä. Niissä ihminen avautuu rakastamaan maailmaa, koko maailmaa, kaikkia. Rakkaus on tajunnantila, joka seuraa näkemistavan muutoksesta. 

Vähän ennen ratkaisevaa mielenmuutostaan Paavo katselee kadulla lehtimainosta ja sen alla olevaa tekstiä: "Kadun syntejäni joka päivä, sanoo arkkipiispa Paavali."

Romaanissa viitataan Uuden Testamentin Paavalin sanoihin, kun on puhe rakkaudesta. Rakkaus on samaa, oli se ruumiillista tai hengellistä. Siinä tajuaa kaiken pyhäksi, ja huomaa kaikessa kirkkauden. Niissä hetkissä mainitaan valo: kipinät, tähdet, ihmisen silmien loiste, taivaan kirkkaus. 

Ortodoksisessa perinteessä, johon Pulkkinen viittaa taajaan, kaiken sanotaan olevan valon läpäisemää. Niin on myös uusplatonismissa, jonka mukaan universumin keskus säteilee valoa. Sitä on ihmisessäkin.

Valo yhdistyy romaanissa usein syntymään ja kuolemaan. Näyn kaltaiset tilat kumpuavat sisimmästä. Kirkon ovi pysyy kiinni, kun Paavo yrittää avata sitä huippuelämyksen jälkeen. Hän  huomaa, että vastaantulijoissa tekee Kristus salaista väsymätöntä työtä ja pyrkii kohti näkyväistä hahmoa. Ämmän sanojen mukaan kirkot häviävät, kun ihmiset tulevat ehtoolliseksi toisilleen.

Paavolle rakkaus löytyy, kun hän vaikeuksissa luulee kadottaneensa kaiken. Muutos tekee tilaa halulle auttaa toisia. Ihminen ei ole enää halujensa toteuttaja vaan elämänkokonaisuuden osa. Tämä tie löytyy, jos luopuu ulkoa ohjautuvasta elämästä. Oma itse ja toiset ovat ainutkertaisia ja mittaamattoman arvokkaita.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset